Olen joskus miettinyt, miltä se tuntuu. Odottaa 9 kuukautta sitä, että oma jälkeläinen tulisi omasta kehosta ulos maailmaan, itsenäisenä yksilönä. Varmaan monenkaltaisia tunteita tulisi käytyä läpi.
Lopuksi, noin yhdeksän kuukauden jälkeen synnytys, mikä on valtaisa ponnistus keholle. Sekä käsittääkseni melko kivulias, vaikka ei olisikaan ensimmäinen kerta kyseessä. Se saattaa kestää tunnista useisiin tunteihin. Mitä silloin liikkuu päässä, liikkuuko mitään?
Tuleeko siinä kohtaa helpotus, kun jälkeläinen on maailmassa, yksilönä, omana itsenään. Yhdeksän kuukautta kantamista, tuntien puserrus ja siinä se on. Oma jälkeläinen.
Ja sitten se viedään pois. Jos se on poika, se kuolee puolen vuoden päästä. Jos se on tyttö, se saatetaan raskaaksi noin vuoden kuluttua syntymästä. Sitä siltä kysymättä. Kohtalona on sama kuin äidillään. Tuottaa jälkeläisiä. Pääsemättä koskaan niitä kohtaamaan.