Eteeni tuli jälleen uutinen Myllypuron ruokajonoista. Jono on jokaisella kerralla, kun ruokaa jaetaan, pitkä. Ihmisten määrä jonossa on käsittämätön. Suomessa, missä pitäisi olla hyvin toimiva sosiaaliturva, hyvin usea joutuu kuitenkin turvautumaan ruoka-apuun.
Jutussa oli haastateltu jonossa olevia ihmisiä, sitä, miksi he käyvät ruoka-avussa. Syitä oli monia, yhtä monta syytä kuin haastateltua. Pienet eläkkeet, puolison kuolema, konkurssi, sairaus.. Yksi haastatelluista myönsi syyksi oman riskinotto, joka ei ollut toiminut ja se oli hänet ajanut ruokajonoon. Oma vika, joku voisi sanoa.
Mietin juttua lukieassani, kuinka etuoikeutettu oikeasti olen. Minulla on työpaikka, puoliso, pankilta talolaina, asumiskulut ovat maltilliset, ystäviä. Kaikki on hyvin. Vaikka lähipiirissäni tapahtuisi jotain ikävää, tai minulle tapahtuisi jotain, menettäisin työpaikkani tai sairastuisin vakavasti, voin luottaa siihen, että ennen kuin ehdin pyytämään apua, sitä tarjotaan. Tai jos läheiset ihmiset eivät tiedä tilanteesta, niin voin pyytää apua. Ja luotan siihen, että saan apua. Läheskään kaikilla läheisilläni ei ole varaa antaa rahaa tai muita aineellisia hyödykkeitä, mutta paljon muuta on. Ja se on yleensä tärkeämpää kuin pankin luoma raha.
Tämän jälkeen mietin heitä, jotka ovat tuolla jonossa, saamatta riittävästi rahaa ruokaan, saamatta perustoimeentuloa. Kuinkahan moni heistä on yksinäinen? Myllypuron, tai jonkun toisen paikan ruokajono, on paikka, missä tapaa tutuksi tulleita ihmisiä, saa jutella muiden kanssa jotka ovat samassa tilanteessa. Onko se viikon ainoa sosiaalinen kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa, jonkun muun kuin viranomaisen? Mitä sitten kun siinä jonossa olevalle yksinäiselle tapahtuu jotain? Saako hän apua? Saako hänen läheiset, lapset tai vanhemmat apua?
Ehkä isoin kysymys joka tuli mieleeni on kuitenkin: huomataanko sitä?
