Kaunis syysaamu. Pieni yöpakkanen on saanut sammaleet kohmeisiksi. Taivas on pilvetön. Ilma on raikas, sitä on kevyt hengittää. Laskemme lapseni kanssa varovasti jalkoja sammaleen päälle ja tunnustelemme miten kohmeinen sammal antaa jalkojemme alla hiljaa periksi. On ollut hyvä kesä, sopivan lämmin, hyvää seuraa. Edessä oleva talvi ei jännitä, kevät tulee aina sen jälkeen. Lapseni on kasvanut keväästä hurjasti, hänestä on tullut vahva.
Tänään olemme menossa vähän kauemmas tutkimaan mitä uutta löydämme metsästä. Lapselleni jokainen retki on uusi seikkailu. Hän on innoissaan ja miettii kovasti, mitä jännittävää tänään löydettäisiin! Jokin tässä aamussa ei nyt kuitenkaan täsmää. Tämä haju. Haju on vieras. Se kantautuu matkan päästä, mutta on epämiellyttävä. Kiirehdin pois päin hajun lähteestä, varmuuden vuoksi.
Haju voimistuu, emme liiku riittävän nopeasti, jotta jättäisimme sen taaksemme. En voi lisätä vauhtia enempää, lapseni ei jaksa pitkään niin nopeaa tahtia. Rasahdus! Erilainen kuin metsässä normaalisti on. Ääniä, sellaisia, joita ei aiemmin ole kuullut. Nyt on pakko lisätä vauhtia ja lähdemme juoksemaan. Lapseni kysyy hätääntyneenä, että miksi juoksemme? En voi vastata, koska se on vaistoni, joka käskee näin tekemään. Keskityn.
Näen hahmon puiden välistä, vaihdan nopeasti suuntaa, en halua kohdata tuntematonta hahmoa. Tuuli käy takaamme, en tiedä mikä siellä on. Lapsi kaatuu jyrkässä käännöksessä, mutta nousee nopeasti ylös. Hirveä rytinä! Hahmo jää taaksemme, mutta jatkan varmuuden vuoksi juoksemista. Hengästyttää. Lapseni ei jaksa juosta pidemmälle, pakko pysähtyä. Mikähän se oli?
Kuuluu kova ääni. Jokin iskeytyy kehooni. Veri purskahtaa suuhuni, tuntuu siltä kuin hukkuisin. Lapseni hätääntyy, huutaa. En saa ääntä. Toinen kova ääni. Toinen isku kehooni. Silmät menevät kiinni, en näe enää mitään. Pimenee, tulee kylmä. Kolmas pamaus lopettaa lapseni huudon. En tunne enää mitään.
Tämä oli hyvä kesä.
