Onko työn asema Suomessa edelleen sitä, miltä se minun muistikuvassa joskus kauan sitten on ollut. Ihmiset tekivät töitä paljon ja sairaslomia ei pidetty. Pakko oli, asuntolainojen korot oli reilusti yli 10%-yksikköä, työttömät oli juoppoja. Jos et ollut töissä, et ollut mitään, hampuuseja olivat ne, työttömät.

Oliko asia oikeasti niin? Määrittelikö työ ihmistä 50 – 70 luvulla niin paljon kuin kuvittelen sen. Tosin, tunnen edelleen ihmisiä, joiden kohdalla tuntuu siltä, että he pelkäävät työttömyyttä ja sitä, että eivät riitä enää silloin jos työttömyys tulee. Työ määrittelee heidät. Se, mitä tehdään työkseen on se, mitä he ovat. Ylityötunteja ei lasketa, koska työ on heille elämä. Mitä sitten tehdään, kun työtä ei enää ole? Tulee joko moneen kertaan nähdyt yt-neuvottelut tai ihan vain eläke. Silloin se tekeminen loppuu, kuin seinään. Tällöin on se pelko, että elämältä putoaa pohja. Se osa terveydestä, mitä ei töillä hukattu, katoaa. Voi toki käydä toisinkin, mutta riski on suuri.

Töissä täytyy olla mielestäni kivaa. Joku asia, mistä siinä töissä nauttii. Kuitenkin, palkkatyössä kulutetaan lähes kolmasosa aikuisiästä. Saman verran kuin nukkumiseen. Jos joka kerta kun menee töihin, tuntuu siltä, että mieluummin istuisi nastojen päällä ja söisi jäätä, onko mitään järkeä mennä sinne töihin? Ei ole. Tiedän, että on aikoja, kun ei vain voi irtisanoutua, koska on pakko saada rahaa jostain ja itse irtisanoutuen tulee kolmen kuukauden karenssi, jota ei välttämättä vararahasto kata. Kaupassa kun olin töissä, ei jäänyt edes sitä vararahastoa.

Silti. Jos itse olisin tuossa tilanteessa, hakisin sairauslomaa. Ja sinä aikana etsisin mahdollisesti toisen työn. Tai hoitaisin raha-asioita siten, että voisin irtisanoutua. Helppoa se ei ole. Siksi jokaisella täytyisi olla elämää myös töiden ulkopuolella. Mieluummin siten, että se työelämän ulkopuolinen elämä on mukavampaa kuin työelämä. Paitsi jos se työ, mistä saa elantonsa on elämäntyö, mutta silloinhan töissä on kivaa.

Itsellä on kokemusta sellaisesta, että työ tuntui kaatavan ja silloin tein taloudellisesti kovan ratkaisun ja ilman isäni ja ystäviäni ei elämisestä olisi silloin tullut mitään. En sitä aikaa kyllä varsinaisesti elämäksi kyllä kutsunutkaan. Sen jälkeen on ollut onni tehdä töitä mistä nautin. Yksi työpaikka oli pakko vaihtaa, kun terveys meni sen suhteen alta, mutta pääsin melko nopeasti toiseen työhön, missä kroppa kestää. Ja samaa työtä teen edelleen, välillä olin toisissa hommissa, mitkä oli myös kivoja, työnantaja vain vaihtunut matkan varrella.

Työssä viihtyminen on kiinni muutamasta asiasta. Omasta asenteesta, työtehtävästä, työkavereista ja työpaikasta kokonaisuudessaan. En elä tehdäkseni töitä, en tee töitä elääkseni, teen töitä siksi, että se on mukavaa. Toimeentulo on toki parempi kuin työttömänä, mutta se ei ole homman nimi. Jos tulee hetki, että en enää nauti työstä, työpaikasta tai muuten alkaa tympimään, keksin jotain muuta. Työ ei ole elämäni. Se tuo sisältöä, mutta elämäni ei kaatuisi työttömyyteenkään. Pidän tästä.