Meillä on Suomessa muutamia typeriä sanontoja, kuten: kellä onni on, se onnen kätkeköön ja itku pitkästä ilosta. Aika monta muuta yhtä masentavaa ja typerää lausahdusta on olemassa, niitä ei tosin jaksa muistella.
Olisi hienoa, mikäli kohteliaisuuksien sanominen olisi enemmän arkipäivää kuin nyt. On hienoa, jos sanoo jollekin, että olet kaunis / komea, tai että sinulla on miellyttävä ääni, niin vastaus on yksi sana: kiitos. Ei itsensä vähättelyä, ei vaivaannuttavaa hetkeä, jolloin koetetaan keksiä vastakohteliaisuus. Kehuminen tulee olla pyyteetöntä. Vaikka siitä tuleekin itsellekin hyvä mieli.
Miksi se on niin vaikeaa kertoa toiselle, mikä hänessä on hyvää? Ja miksi on vielä vaikeampaa keksiä, mikä itsessä on hyvää? Onko meidät kasvatettu siihen, että se oma kynttilä pidetään vakan alla (taas, mikä sanonta, vakka on sitäpaitsi usein puuta, tyhmä idea laittaa sen alle kynttilä)? Jos niin on, niin voisiko siitä kasvaa ulos ja tehdä tuoreemmista sukupolvista vähän enemmän kohteliaita niin muita kohtaan kuin itseäänkin?
Opettelin tuota itse, ei ollut helppoa. Edelleen pari pientä asiaa, minkä kanssa painin, mutta pikkuhiljaa pääsen sinne, minne olen menossa. Sitten asetan uuden tavoitteen. Ilman tavoitteita, ei ole etenemistä. Enää ei harmita kävellä peilin ohitse. Eikä siinä ole mitään väärää, että pitää omasta ulkonäöstään sekä omasta itsestään ja sanoo sen ääneen. Se ei ole omahyväisyyttä. Vielä kun oppisin sanomaan useammin muille, mitkä asiat ovat heissä miellyttäviä tai viehättäviä. NIin miehille, kuin naisille, jopa tuntemattomille. Pienin askelin, ei maratonia voiteta spurttaamalla.
